Viimeiset kolme kuukautta on kuljettu melkoista vuoristorataa. Enimmäkseen on menty yläilmoissa hymy huulilla, innostuttu, rakastuttu ja jännitetty, mutta myös turhauduttu, petytty ja itketty. Oman asunnon myynti meni tosi nopeasti ja viralliset kaupat olivat viime tiistaina. Koko projekti meni oikein mallikkaasti, mitä nyt viime hetkellä meinasi käydä köpelösti, olin nimittäin unohtanut tilata osakekirjat pankkiin! Jostain syystä olin olettanut, että pankki tekisi tuon tilauksen. Loppujen lopuksi osakekirjat pääsivät taksikyydillä paikan päälle ajoissa. Huh.

Kuten aiemmista postauksista olette saaneet lukea, olemme etsineet uutta kotia ja tarjoustakin laitoimme eräästä kohteesta. Emme kuitenkaan saaneet kohdetta ja pettymys oli suuri. Tiesin, että jokin tarkoitus sillä on, mutta epätoivo uuden kodin etsimisessä iski, kun luulimme jo etsinnän päättyneen. Kävimme melkein 20 kohdetta katsomassa. Listalla alkoi olla jopa rivitaloja, vaikka päätös tehtiinkin, ettei rivitaloasuntoa osteta. Niissä kun on aina taloyhtiöiden omia juttuja, eikä niillä samalla tavalla voisi tienata, kuin omakotitalolla. Tarkoituksena oli remontoida kohde sisältä ja ulkoa, toisin sanoen tienata tonttirahat.

Kolusimme läpi jos jonkinmoista tönöä. Ainakin saimme paljon vertailukohteita ja tiesimme, mitä emme ainakaan halua. Käytimme lähes kaiken vapaa-aikamme kohteen etsimiseen, kellon ympäri yötä myöten. Tiesin jo ulkoa kaikki Espoon ja Helsingin myynnissä olevat talot. Koska olimme tosissamme etsintämme kanssa, laitoin etsintäilmoituksen someen sekä paikallislehteen. Lupasimme 2 500 € vinkkipalkkion, jos vinkki johtaa talokauppoihin. Ilmoitus levisi kulovalkean tavoin, mutta yllättävän vähän vinkkejä vapaana olevista alkuperäiskuntoisista taloista tuli.

Eräs päivä mieli oli todella maassa. Istuin autossa ja pidätin itkua. Olo oli tosi turhautunut. Päätä kiristi ja se tuntui jo kipuna. Halusin niin kovasti löytää meille uuden kodin, johon todella rakastuisin. Selasin puhelimella kaikki tarjolla olevat kohteet läpi uudelleen ja uudelleen. Sieltä osui eteen yksi talo, joka oli tarjouskauppakohde ja jonka lähtöhinta oli jo valmiiksi yli meidän budjetin, oli sen takia jäänyt jo aiemmin taka-alalle. Muuten kohde vaikutti ihan potentiaaliselta, vaikkei mitään vaikutusta kuvien perusteella tehnytkään.

Olin aiemmin yrittänyt päästä katsomaan tätä kohdetta ihan vain vertailun vuoksi, mutten koskaan saanut välittäjää kiinni. Talo sijaitsi lähellä meidän nykyistä ja ajattelin, jos sitä matkanvarrella kävisi vilkaisemassa, mitä siinä häviää. Soitin välittäjälle, joka tällä kertaa vastasi ja sanoi olevansa kohteella puolen tunnin kuluttua. Se sopi itselleni hyvin. Kun pääsin paikalle, hämmennyin miten isosta talosta olikaan kyse. Jyhkeä vanha kivitalo isolla kalliotontilla. Kun pääsin eteiseen, huokaisin ihastuksesta. En päässyt olohuonetta pidemmälle, kun juoksin takaisin autoon ja soitin miehelle. Hihkuin, että hänen on pakko tulla paikalle! Olin korviani myöten rakastunut. Mies ei päässyt paikalle, mutta minä jatkoin talokierrosta yksinään sydämenkuvat silmillä. Siinä talossa kolahti ihan kaikki, enkä enää hintaakaan ihmetellyt, se oli todellakin hintansa väärti.

Kun pääsin kotia, suu vaahdoten selitin miehelle millaisesta talosta oli kyse. Perustelin hintaakin, ettei mistään kohteesta tulla saamaan remontin jälkeen niin arvokasta, kuin tuosta. Ja mitkä mahdollisuudet siinä olikaan! Mies uskoi ja päätettiin laittaa talosta tarjous. Ennen kuin kerkesimme laittaa kirjallista tarjousta eteenpäin, huomasimme, että joku toinen oli kerinnyt tarjota jo huomattavasti enemmän. Tokaisimme, että ihan liian kallis meille, ei me lähdetä kilpailemaan.

Meni viikko, toinenkin, kun takana alkoi olla jo useampi asuntonäyttö. Pientä ihastumista oli, muttei vastaavaa rakastumista, kuin olin kokenut. Epätoivo ja pettymys iski. Kohta meidän oma koti lähtee alta, eikä mitään ole tiedossa. Ei vielä edes vuokra-asuntoa. Tuntui todella masentavalta. Vaikka tiesin, että uusi koti löytyy varmasti jossain kohtaa, eipä ollut hajuakaan milloin. Se alkoi ahdistamaan. Jos siinä menisikin monta kuukautta tai vuosi.

Rakkaus jäi mietityttämään. Vertasin sitä kaikkiin muihin kohteisiin, eikä mikään tuntunut enää yhtään kiinnostavan, ainoastaan tämä rakkaus. Sanoin miehelle, että mennään vielä kerran sitä katsomaan, kun näyttäisi vielä vapailla markkinoilla olevan, katsotaan sitten mikä fiilis siitä tulee. Kun pääsimme paikalle, varmistuin entisestään, että se olisi meidän koti. Jos siitä täytyy rueta taistelemaan, olimme valmiit siihen. Kotiin päästyämme rustasin uuden tarjouksen, pyysin miestä allekirjoittamaan paperit ja laitoin ne eteenpäin. Mies ei edes nähnyt summaa mitä tarjosin, kyseli vain perästä, että mitä tarjosinkaan.

Meni kaksi kuumottavaa päivää, kun sain puhelun välittäjältä. Tarjouksemme oli hyväksytty!! Epätodellinen ja onnellinen fiilis. Me todella saatiin se talo! En voinut uskoa sitä, että etsintä viimein loppuu. Rakkaus voitti! Koska kyse oli kiinteistökaupasta, oli kohteesta tehtävä esikauppa kaupanvahvistajan läsnäollessa. Muussa tapauksessa mitä vain olisi voinut vielä käydä. En enää halunnut hermoilla moista ja esikaupat tehtiin, vaikka se vähän maksoikin. Ensi viikon alussa on viralliset kaupat.

Tämä talo on kaikinpuolin parempi, kuin se josta aiemmin tarjosimme. Pääsette pian kuulemaan millaisesta on oikein kyse! Kuviakin on tulossa, heti kun olen päässyt kuvaamaan. Talo täytti kaikki meidän kriteerit ja paljon sen päälle ♥

Kesä meni vähän ohi asuntopöhinän takia, eipä niitä hellepäiviä tainnut hirveästi olla. Nyt on jo syksy. Omenapuut ovat tehneet mielettömän sadon, toisin kuin viime vuonna. Kävin keräämässä muutaman omenan, jospa sitä tekisi omenapiirakkaa asuntokauppojen kunniaksi.