Ajattelin pitkästä aikaa tulla tänne blogin puolelle kertomaan kuulumisia. Odotettu uusi vuosikin alkoi, tosin ei aivan odotuksien mukaisesti. Tuntuu, ettei tapahdu yhtään mitään, mutta koko ajan kuitenkin jotain.

Arki on koittanut pysyä raiteillaan. Normaaleja arkiviikkoja ei ole vielä tainnut montaa olla. Milloin on vatsatautia, milloin kuumetta tai flunssaa. Tai sitten on lakko. Aina jotain, joka pysäyttää arjen, peruuttaa menot tai muuttaa suunnitelmat. Enää ei oikeastaan edes yllätä, että jotain tulee. Enemmän yllättää se, jos asiat menevät kuten on suunniteltu tai sovittu.

Olen viime aikoina tuntenut itselleni uutta, epämiellyttävää tunnetta. Yksinäisyyttä. Ehkä sitä on aiemmin tuntenut pieninä häivähdyksinä, nyt jotenkin tosi voimakkaasti.

Aina ne viikot, kun lapset ovat minun luona, olo on täysi. Täynnä rakkautta, turvaa, hauskanpitoa, läsnäoloa, menoa ja meininkiä. Toisinaan vähän liiaksikin, päivät on todella täynnä kaikkea, aamusta iltaan. Tällä hetkellä molemmilla lapsilla on vieläpä jatkuva tarve saada huomiota. Pitää olla leikkimässä, pelaamassa, neuvomassa, kuuntelemassa, juttelemassa, hoivaamassa, reagoimassa. Ja usein tätä kaikkea samaan aikaan ja molempiin suuntiin.

Lapsiviikoilla sitä antaa itsestään kyllä tosi paljon. Kun tietää, että seuraavalla viikolla voi taas hengähtää, on helpompi pistää itseään likoon. Lasten kanssa vietetty aika tuntuu koko ajan tärkeämmältä itsellenikin. Kun mietin mitkä hetket tai asiat tekee onnelliseksi, niihin liittyy aina lapset. Heidän kanssa puuhastelu on vaan tosi hauskaa. En sano, että aina helppoa, mutta jotenkin tosi antoisaa. Ehkä se on siinä, kun pojat ovat kasvaneet ja ajatuksen vaihto sekä kommunikointi on nykyään erilaista. Heillä on tosi hyvä huumorintaju ja paljon hyviä oivalluksia, jolloin he haastaa myös minua. Opin lapsilta jatkuvasti jotain uutta.

Sitten kun koittaa oma lapsivapaa viikko, iskee yksinäisyys. Ehkä sitä on niin pitkään saanut nauttia omasta ajasta, että kaipaa ihmisiä ympärille. Moni ystävä on omassa arjessaan niin kiireinen, ettei yhteistä aikaa tunnu löytyvän. Täysin ymmärrettävää, ei heillä välttämättä ole vastaavanlailla lapsivapaata, vaan sama ralli pyörii katkeamatta. Usein käy kyllä myös niin, että kun saan jotain sovittua tai on joku tapahtuma, tulen itse kipeeksi. Todella turhauttavaa.

Ehkä tämä tunne on ohimenevä. Ei se kuitenkaan ole jatkuvaa, vaan hetkellistä. Jos ja kun taas työt vievät mukanaan, on energiaa tarttua omiin projekteihin, pääsee osallistumaan tapahtumiin ja ystävät kerkeää näkemään, niin siinä taitaa olla toimiva resepti yksinäisyyden taltuttamiseen. Kait sitä vois treffeillekin taas pitkästä aikaa rohkaistua. Ihmissuhteet on vaan välillä tosi vaikeita. Joka kerta kun päättää olla auki ja haavoittuvainen, tulee kylmää vettä niskaan. Sitten sitä rakentaa muurin ympärilleen suojellakseen itseään. Ei vaan halua enää yhtään ylimääräistä kuormitusta.

Toisinaan tulee semmoinen ihanan vahva luottavainen tunne, että kyllä ne asiat loksahtaa paikoilleen ja hyviä asioita tulee tapahtumaan. Varsinkin silloin, kun onnistuu ratkomaan pulmia ja laittamaan päänsisäisen sekamelskan ojennukseen. Näkee edessään mahdollisuuksia ja takanaan onnistumisia. Ei ole aina helppo saada sellaista mielentilaa päälle, mutta kun oikein yrittää, se kyllä onnistuu.

Arvatkaas mikä meinaa lyödä vielä kapuloita rattaisiin. Premenopaussi! Siis nyt se iski. Esivaihdevuodet. Kuukautiset ei ole normaalia kiertoa enää nähnytkään, mielialat huitelee ties missä ja yöt ovat levottomia. On semmoinen kesto PMS päällä. Ei kiva. Olisikohan tämä syy myös yksinäisyyden tunteeseen? Nimittäin en ole kokenut yksinäisyyttä juuri koskaan elämässäni aiemmin, mutta nyt se on tullut kunnon hyökyaaltona.

Onneksi en juo alkoholia juuri koskaan, se kuulemma pahentaa oireita. Liikunta auttaa, jota on ollut hieman vaihtelevissa määrin. Ei ole ollut voimia eikä tosin kiinnostustakaan lähteä kävelyä vaativammalle aktiviteetille. Hyvä, että sentään kävely maistuu. Liikunta on paras lääke vähän kaikkeen. Mieli ja keho tarvitsee sitä. Välillä on vaan niin voimaton olo, että pelkkä ajatuskin tuntuu olevan aivan liikaa. Silloin sukellan sarjojen ja herkkujen pariin tai otan kunnon päiväunet. Mikä vaan helpottaa olotilaa.

Tässä on muuten pian edessä pari leikkausta. Toinen toimenpide tehdään yksityisellä, toinen julkisella puolella. Molemmat tehdään nukutuksessa. Voin kertoa myöhemmin niistä lisää, katsotaan.

Semmosia kuulumisia tänne. Ei mitään erikoista, mutta silti paljon kaikkea. Vaikka elämä on viime aikoina tuntunut lähinnä pelkältä selviytymistaistelulta, on onneksi myös niitä hetkiä, kun mieli on kevyt, olo vahva ja asiat menee mutkattomasti eteenpäin. Niiden hetkien voimilla sitä jaksaa taas.