Vaikken postailekaan päivittäin tai edes viikoittain kuulumisia, marraskuu oli entistä hiljaisempaa. Olin aloittamassa monta kertaa uutta aihetta, mutten päässyt otsikkoa pidemmälle. Sille oli syynsä.
Olen ollut viime aikoina todella väsynyt. Olen ollut ärsyyntynyt, tuskastunut ja kiukkuinen, välillä aivan hajoamispisteessä. Arki on tuntunut raskaalta ja päivät jonkin sortin selviytymistä. Eipä siinä blogin postailukaan kiinnostanut. Olin pidempiä aikoja Nukan kanssa kahdestaan, kun mies oli työmatkoilla Suomessa ja ulkomailla. Samanaikaisesti yritin tehdä töitä, urheilla, pitää kotia kunnossa ja hoitaa Nukaa, joka vaati seuraa ja syliä aivan koko ajan. Treenipaikan lapsiparkissa hän ei suostunut enää olemaan. Valmistelin hetkeä jo hyvissä ajoin, että lapsi on varmasti tyytyväinen ja minä saisin edes hetken omaa aikaa. Mutta ei.
Jo ovella alkoi kova itku, en päässyt urheilemaan enkä saanut sitä odotettua omaa aikaa edes hetkeksi. Ei ollut paikkaa, mihin muualle olisin lapsen voinut viedä. Mummot, papat ja muut sukulaiset asuvat Turussa tai Jyväskylässä, eikä hoitopaikkaa ollut.
Välillä sitä vain itki. Oli todella puristava ja paha olla. Mies oli maailmalla, ja yritin kovasti pärjätä vaativan pikkumiehen kanssa ja vielä koittaa tehdä ne työt siinä huudon keskellä. Pieni treeni välissä olisi tehnyt ihmeitä, mutta se oli melkein mahdotonta. Kotona jumppaamistakin yritin, mutta Nuka roikkui jaloissa eikä se oikein enää turvallista ollut, kun heiluttelin käsipainoja.
Olen vähän huono pyytämään apua. Mutta sitten kun tulee se hetki, ettei oikeasti enää pysty. Lapsi on vain saatava jonnekkin, edes pieneksi hetkeksi. Se hetki tuli. Sitten oli pakko pyytää apua. Soitin monet paikat läpi ja yritin saada lastenhoitajan paikalle nopealla varoitusajalla, eli heti. Ei onnistunut, akuutti hoitopaikka olisi pitänyt varata edellisenä päivänä. Kävin kaverilistaa läpi, jotka asuisivat lähellä eikä kymmenien kilometrien päässä. Kukaan ei vastannut puhelimeen.
Istuin autossa ja itkin. Odotin, että joku vastaisi. Viimein sain Facebookin kautta kiinni lähellä asuvat ystävät, joilla oli itselläänkin pieni vauva hoidettavana. Rukoilin, että tunti tai kaksi, ottakaa Nuka hoitoon. Mä en enää pysty.
Vaikkei asia ihan ketterästi mennytkään, sain viimein oman hetken. Menin treenaamaan 1,5 tunniksi. Kun tulin salilta ulos, olin aivan eri ihminen. Olin oikeastaan ääripää siihen, mitä olin salille mennessä. Raskas ja paha olo poissa. Tuntui, kuin olisin ollut pitkällä lomalla. Olin taas täynnä energiaa ja hyvää oloa. Hain Nukan kotiin ja itku pääsi. Tällä kertaa siitä, kun olin niin onnellinen että sain apua sillä hetkellä, kun sitä oikeasti tarvitsin.
Kaamosväsymys piti pintansa
Olin koko marraskuun normaalia väsyneempi, eikä oikeen mitkään asiat ottaneet tuulta purjeisiin. Perusasiat olivat tavallaan kyllä kunnossa, mutta kaamosväsymys oli selvästi päällä. Kiukuttelua ja tiuskimista oli joka päivä, toivoin vain että aika menisi nopeasti eteenpäin. En oikein nauttinut arjesta kuten yleensä, vaikka rakas Nuka ilostutti päivittäin. Yritin vain selviytyä.
Sitten tuli todellinen stoppi kaikelle. Mulla alkoi kesken siivoamisen valtavat vatsakivut. Ne pahenivat äkillisesti, enkä oikein pystynyt enää seisomaan. Olin Nukan kanssa kahdestaan kotona ja pyysin miestä kotiin niin pian kuin mahdollista. Tiesin, ettei hän aivan pian ole kotona, mutten enää voinut huolehtia Nukasta. Soitin 112 ja ensihoitajat tulivat vartissa paikalle. Otettiin sydänfilmi, verikoe ja verenpaine, mutta mitään ei löytynyt. Oloni jopa oli helpottui hetkeksi kipulääkkeen ansiosta. Ajattelin, että eiköhän tämä tästä. Nyt pystyin syömään jotain, kun kipu hellitti. Ambulassiporukka lähti ja sanoi, että jos vielä tulee pahat kivut niin soita.
Ja niinhän ne tuli. Tuli todella pahana, enkä enää voinut kuin itkeä ja huutaa. Kipu oli jatkuvaa, eikä helpottanut hetkeksikään. Mies tilasi ambulassin yöllä kahden aikaan. Tällä kertaa kesti tunti, ennen kuin olivat paikalla, mutta sitten lähdettiin pillit huutaen vauhdilla Jorviin.
Katsoivat Jorvissa tilanteen olevan paha ja mahdollinen leikkaus olisi edessä. Pitäisi ensin kuvata vatsa, mutta Jorvissa oli laite rikki ja sitten lähdettiin vauhdilla Meilahteen kuvattavaksi. Kivut olivat todella kovat, enkä enää oikein pystynyt puhumaan. Mies kysy tilannetta viestillä, mutta tekstarin näpyttely otti koville. Kuva kertoikin enemmän kuin tuhat sanaa, tuossa kohtaa oli todella kipeä olo.
Selvisi, että umpisuoleni oli pahasti tulehtunut. Lähdimme ambulanssilla takaisin Jorviin leikattavaksi. Mikään ei tapahtunut turhan nopeasti, mutta onneksi Jorvissa on aivan mahtava henkilökunta, joka piti minusta huolta. Melkoista flashbackia tuli vuoden takaisesta, kun Nuka syntyi sektiolla. Kivut olivat hyvin samankaltaiset. Tapahtumasarja tietysti melko erilainen. Umpisuoleni ei ollut vielä kerinnyt puhkeamaan, joten se leikattiin tähystämällä nukutuksessa.
Vietin sairaalassa 4 päivää. Lupailivat kotiinpääsyä jo seuraavalle päivälle, mutta siellä sitten oltiin useampi päivä tarkkailussa. Tulehdusarvot kun olivat korkealla. Onneksi Olli ja Nuka kävivät moikkaamassa joka päivä ja toivat mun tavaroita. Sain paljon ihania paranemistoivotuksia Facebookissa, sähköpostissa ja viestitse. Oli hyvä tunne, kun on ympärillä ihmisiä jotka välittää.
Meille oli varattu Tukholman risteilykin tälle viikolle. Olin odottanut reissua jo tosi pitkään, että saisimme viimein yhteisen ajan perheelle, hetkeksi pois arjesta. Nyt se sitten tietysti peruuntui. Myös personal trainer tapaamiset peruuntuivat (joo, sellaisia oli!) ja sairasloma oli edessä. Moni kiva juttu sitten meni sivu suun leikkauksen takia. Noh, olinpa hengissä ja aineskin nyt oli pakko pysähtyä.
Ihana arki näyttäytyi
Viimein se kuukausi vaihtui, tuli joulukuu. Olin vielä sairaalassa, mutta kaikki alkoi muuttumaan samantien. Asiat, jotka olivat junnanneet pitkään, etenivät. Onneksi puhelin oli mukana, pystyin lukemaan sähköpostit ja hoitamaan muutamia asioita.
Kun pääsin kotiin, olin jo todella hyvävointinen. Kipulääkkeitä ei tarvinnut enää syödä. Mies otti Nukan hoitaakseen, koska minä en saa nostaa mitään 2 viikkoon. Kaikki fyysinen on kielletty ja nyt on pakko levätä. Alkoi tuo päänuppikin olemaan vireämpi ja pystyin taas toimimaan melko normaalisti. Nyt oli pakko sitten kirjoittaa myös tänne blogiin. Ja näin pitkää postausta on tuskin koskaan minulta tullut. Nytpä on sitä omaa aikaa ja hyvä mieli.
Tukholmaankin lähdetään vielä ennen joulua! Mies siirti reissua parilla viikolla ja otti meille vielä A-hytin, hih. Uusia työtarjouksiakin on tullut, blogin tiimoilta kuuluu vuoden vaihteen jälkeen jotain mielenkiintoista ja kauppojen lehtihyllyille ilmestyy pian jotain tuttua ;) Elämä on taas kuten pitääkin olla. Mukavasti jännittävä ja täynnä mahdollisuuksia!
Pyydetään rohkeasti apua, kun sitä tarvitaan. Ja pidetään toisistamme huolta, eikös? Pus ♥
ps. Saatiin Nukalle se päivähoitopaikka viimein!
Design Wash 