Kävin treffeillä pitkästä aikaa. Olen vältellyt treffeille menoa, kun ei yksinkertaisesti ole kiinnostanut yhtään. Tällä kertaa vastasin kuitenkin myöntävästi kutsuun. Olemme jutelleet puhelimessa monet kerrat, kevyttä tutustumista pohjilla siis muutaman kuukauden ajan.

Päivä ei ollut itselleni paras mahdollinen. Teki mieli jopa perua treffit, mutta päätin mennä, koska olin niin sopinut. Toki uteliaisuuttani myös, olihan hänessä paljon asioita jotka kiinnosti. Hän asuu toisessa maassa, joten uutta aikaa tapaamiseen ei tuosta noin vaan järjestetä.

Treffit meni kivasti. Jatkuuko tarinamme, jää nähtäväksi.

Aloin treffien myötä pohtimaan omia suhteitani. Pitkiä ja lyhyitä suhteita, treffejä ja tapailuja. Mietin, miksei ne ole ottaneet tuulta purjeisiin tai miksi ne ovat päättyneet.

Monestihan käy niin, että kun itse ihastuu, toinen ei. Ja kun toinen ihastuu, itse ei. On myös käynyt niin, että molemmat ihastuu, mutta elämäntilanteet eivät sovi yhteen. Tai molemmat toteaa ensitreffien jälkeen, että se oli siinä.

Ajattelen, että jos mies ei halua jatkoa kanssani, se johtuu ulkonäöstäni. Etten ole tarpeeksi hyvännäköinen. Eivät he ole koskaan minulle niin sanoneet, mutta ajattelen näin.

Olen tapaillut todella komeita miehiä. Vaikka ulkonäkö on lopulta toissijainen asia, tottakai treenattu kroppa, komeat kasvot, kiva tyyli ja itsevarma olemus viehättää. Joskus on käynyt jopa niin, etten ole uskaltanut itse tehdä aloitetta, mutta nämä komistukset ovatkin lähestyneet minua. Silti ajattelen, että jos juttu päättyy heidän toimesta, se johtuu ulkonäöstäni. Ihan kun luonteessa ei olisi mitään vikaa, haha.

Minulta on aina välillä kysytty, miksi erosimme lasteni isän kanssa. En ole osannut antaa siihen koskaan yksittäistä vastausta. Asia kirkastui itselleni oikeastaan vasta äsken.

Exäni sanoi minulle: ”Tiina, sä et riitä.”

Olin aina ajatellut, että riitän tällaisena kuin olen. Mutta sitten oma puoliso sanoo, etten riitä. Etten ole hänelle tarpeeksi. 

Ymmärsin vasta myöhemmin, etten pystynyt antamaan hänelle enempää. En vaan yksinkertaisesti pystynyt antamaan itsestäni enempää siihen suhteeseen. Minulle riitti se mitä meillä oli, hän halusi enemmän. Pidin suhdettamme varmasti jollain tasolla itsestäänselvyytenä. En ajatellut, että se olisi välttämättä lopun elämää kestävä suhde, mutta olin valmis sitoutumaan siihenkin. Olimme kihloissa, meillä oli kaksi lasta ja ihana koti. Toteutin ihania projekteja, nautin työstäni. Olin tuohon aikaan onnellinen ja tyytyväinen siihen mitä meillä oli, mutta hän ei ollut.

En koskaan katunut eroamme. Se oli täysin oikea ratkaisu. Vaikka jälkipuinti oli hetkittäin vaikeaa ja sattui, en koskaan kaivannut häntä takaisin. En koskaan toivonut, että hän muuttaisi takaisin yhteiseen kotiimme tai että yrittäisimme vielä. Tämä hieman yllätti. Tottakai oli haikea olo ja kaipasin joitain hetkiämme, mutta nautin valtavasti vapaudesta, siitä että viimein oli aikaa keskittyä kunnolla omiin juttuihin. Niistä kun tuli aiemmin aina sanomista. Puoliso ei kestänyt, että minulla oli monia intohimon kohteita ja käytin niihin aikaa.

Kun aloin käymään uudelleen treffeillä, koin välillä riittämättömyyden tunnetta. Se tunne oli täysin uusi. Minulle oli hetki sitten sanottu, etten riitä, joten aloin ajatella niin. Se vaikutti itsetuntoon. Otti aikansa, että sain itsetuntoni takaisin.

Mitä vähemmän treffailen, sitä parempi itsetunto minulla on. Aika jännä. En tietääkseni ole kovinkaan herkkänahkainen, mutta tutustuessa toiseen sitä on auki ja haavoittuvainen, joten mieli reagoi pieniinkin asioihin voimakkaasti. Mitä pidemmälle suhde etenee ja toista alkaa tuntemaan, sitä vähemmän pieniin nyansseihin kiinnittää huomiota. Luottamus ja rehellisyys ovat minulle äärettömän tärkeitä, ja kun ne on saavutettu, voin sitoutua. Suhteiden rakentamiseen menee paljon aikaa ja eforttia. Siksi en kai ole kovinkaan innokas rakentamaan parisuhdetta. Säästän aikaa ja sydäntä.

Olen kyllä 100 % läsnä, kun olen toisen kanssa. Mutta koska elämässäni on tällä hetkellä niin paljon muita juttuja meneillään, ei minusta ole liiemmin seuraa. Priorisoin monet muut asiat suhteen edelle. Tämä on varmasti isoin syy, miksi suhteet loppuu.

En edes halua jakaa toisen kanssa arkisia asioita. Haluan tehdä ne itse omassa rauhassa ja omalla ajalla. Voin harrastaa, reissata ja seikkailla toisen kanssa, mutta saman katon alle ja arkeen en kaipaa kumppania, ainakaan tällä hetkellä. Lapset ovat iso osa arkea. Pyhitän joka toisen viikon heille ja heidän menoihin. Toinen viikko on sitten omaa aikaa, joka on aina täynnä kaikkea. Olisi ihanaa tehdä ja kokea toisen kanssa yhdessä asioita, mutta silloin on tietty hyvä, että kiinnostuksen kohteet ja elämäntilanne kohtaa edes jollain tasolla.

Taidan olla tosi huono ehdokas tyttöystäväksi. Niin moni asia pitäisi loksahtaa uomiinsa, jotta homma toimii. Tässä iässä ja tällä kokemuksella tietää tasan tarkkaan mitä haluaa ja mitä ei. Olen hyvin avoin ja spontaani, heittäydyn helposti moneen, mutta rajat ovat todellakin selkiytyneet. Ehkä ajan myötä myös muuttuneet. Pidän rajoistani kiinni, itsekunnioitus on korkealla. Elän omien periaatteiden mukaan ja teen niin kuin puhun. Jos en tällaisena kelpaa jollekkin, se on täysin fine. Eihän kaikki kelpaa itsellenikään.

Ei onnellisuus ole toisesta ihmisestä riippuvaista. Voin olla onnellinen yksin, voin olla onnellinen toisen kanssa. Kun saan tehdä asioita joihin on intohimoa, olen onnellinen. Kun olen tyytyväinen ja kiitollinen asioista joita minulla on, olen onnellinen. Kun saan viettää aikaa tärkeiden ihmisten kanssa, olen onnellinen. Kun elämä on hyvässä balanssissa, olen onnellinen. Kun riitän ja kelpaan itselleni, olen onnellinen.