Niin se vuosi taas vaihtuu. On hyvä hetki pysähtyä miettimään mitä tänä vuonna oikein tapahtuikaan ja mitä jäi päällimmäisenä mieleen. En aio koostaa nyt pelkästään highlighteja, vaan nostan asioita laidasta laitaan mitä vuosi tarjoili. Tästä saattaa tulla hieman vaikeaa, mutta koitan vastata mahdollisimman rehellisesti mitä ensimmäisenä tulee mieleen.

Mikä oli tänä vuonna…

Huojentavinta. Ehkä se oli muutto uuteen kotiin. Kaiken sen muuttorumban jälkeen tuntui huojentavalta päästä viimein omaan uuteen kotiin. Vaikka kaikki oli vielä tosi keskeneräistä, olin niin huojentunut siitä, että pääsin viimein nukkumaan omaan sänkyyn. Sen myötä häipyi stressi ja yöunet tuli takaisin.

Merkityksellisintä. 10 vuotta kestänyt yrittäjyys. Se on monta vuotta se. Pisin työsuhde, jos näin voi sanoa. Olen valtavan onnellinen siitä, missä pisteessä olen nyt. Tämä etappi on hyvin merkityksellinen omalla työurallani.

Vaikeinta. Kameraan tarttuminen. Se on ollut jotenkin todella vaikeaa. En oikein tiedä mistä se johtuu, koska tykkään valokuvata. Ehkä syynä on kodin keskeneräisyys, pieni tila tai valon puute. Ehkei ole ollut aikaa, voimia eikä tarpeeksi motivaatiota. Tänään tartuin kameraan ja se tuntui hyvältä.

Hauskinta. Viime kesän kohtaaminen erään ihmisen kanssa viinipullon äärellä. Se oli yksi hauskimpia iltoja, jota ollaan fiilistelty yhdessä monet kerrat. Edelleen se tuo hymyn kasvoille, viimeksi tänään, vaikka tuosta hetkestä on vierähtänyt jo paljon aikaa.

Yllättävintä. Varmaan se, että olen onnistunut säästämään ja sijoittamaan. Ei tarvitse mennä kuin pari vuotta taaksepäin, jolloin säästäminen oli itselleni todella absurdi ajatus. En ole koskaan osannut säästää, en ole edes ajatellut sitä. Elin pitkään kädestä suuhun, täysin luottokorttien varassa. Sitten jotain tapahtui. Laitoin itselleni tavoitteen, tein suunnitelman ja pysyin siinä. Nyt säästäminen ja sijoittaminen on minulle arkipäivää. Ei kuitenkaan arkista, vaan todella kiehtovaa ja innostavaa, jopa koukuttavaa.

Raskainta. Se, että ei ole ketään, kuka ottaa kiinni jos kaatuu. Sen vuoksi ei voi kaatua. Tai jos kaatuu, sieltä pitää kammeta omin voimin ylös. Se on välillä tosi raskasta.

Ihaninta. Omat lapset. Ei päde 24/7, mutta lapset tuli ekana mieleen. Meillä on lasten kanssa suhde muuttunut jotenkin entistä tiiviimmäksi ja syvemmäksi. Pienempi on ollut aina kova halailemaan ja kertomaan miten ihana ja rakas äiti on, mutta nyt myös isompi on alkanut spontaanisti halailemaan ja jopa myöntää, että ikävöi. Tämä on hänen kohdallaan täysin uutta. Ja ihanaa.

Haikeinta. Joko saa itkeä? Tämä kohta herkistää valtavasti. Ajattelen haikeudella monia asioita. Ajattelen haikeudella jopa nykyhetkeä, että tämäkin hetki on ohikiitävä ja pian se on enää muisto vaan. Sen vuoksi keskityn olemaan enemmän läsnä niissä pienissä, hauskoissa, tärkeissä hetkissä.

Pelottavinta. Varmaan viime kesäiset kutsumattomat vieraat, jotka hoiti bisneksiään meidän kotipihalla keskellä yötä. Ei uskallettu naapurin isännän kanssa edes poliiseja kutsua paikalle, vaikka ehkä olisi ollut suotavaa. Katsoimme oman ja lasten turvallisuuden puolesta jättää väliin, joten kehoitimme vain nätisti jatkamaan matkaa. En uskaltanut mennä edes ulos, varsinkin kun lapset nukkuivat sängyissään. Koko tilanne oli tosi kuumottava.

Palkitsevinta. Se, että sinnikäs, pitkäjänteinen ja kova työ palkitaan uudella työllä. Se on aina todella palkitsevaa saada uusi asiakas tai yhteistyö. Kun osaamiseeni, näkemyksiini ja taitoihini luotetaan. Se tunne on niin hieno. Huippuhetkiä.

Helpottavinta. Ettei minulla ole enää vauvakuumetta. Haaveilin pitkään kolmannesta lapsesta, eron jälkeenkin. Huomasin tänä vuonna, että vauvakuume on tipotiessään. Vauvat on ihania ja haikeudella katson omien lasten vauvakuvia, mutta enää en halua tissi- ja vaipparallia. Olen saanut onnekkaasti nauttia niistä ajoista useamman vuoden. Nyt on ihan muita haaveita.

Raivostuttavinta. Exä, joka saa sekunnin sadasosassa mut raivostumaan. Ei hän varmastikaan pahaa tarkoita, mutta eipä hän aina ajattele ennen kuin toimii. Kyllä me ihan hyvin toimeen tullaan, vaikka toisinaan otetaankin yhteen.

Surullisinta. Sota ja pienet lapset siellä. Kaiken sen näkeminen tuntuu epätodelliselta ja äärettömän surulliselta. Tuo kaikki on kaukana, mutta niin lähellä.

Ärsyttävintä. Oma perfektionismi. Se tekee välillä hulluksi. Ei vaan itseni, myös muut. Tietyt asiat pitää olla just eikä melkein, tai muuten ne häiritsee.

Helpointa. Tätä kohtaa mietin pitkään, koska mitään ei tullut mieleen. Mikään ei siis ole ollut helppoa. Noh, vastaan tähän valvomisen. Tai yksin olemisen. Okei, vastaan valvominen yksin. Se on ollut helpointa. Liiankin.

Harmillisinta. Ettei hyvältä vaikuttanut juttu ottanut tuulta purjeisiin. Kun itse on täysin auki ilman suojamuureja, heittäytyy, uskoo ja ihastuu, niin harmittaa, että sitä hyvää kestää vain vähän aikaa.

Rentouttavinta. Oma aika. Saa tehdä mitä haluaa ja milloin haluaa. Saa notkua aamuyölle sarjojen parissa, nukkua pitkään. Hengitellä, pötkötellä ja haaveilla. Nollata.

Siinäpä oli vastaukset. Eipä tosiaan ollut mikään helppo nakki tämä, mutta sitäkin hauskempi. Ota haaste vastaan! Kerro sinun omat ”Mikä oli vuonna 2022..?”