Hengitä syvään. Laske kymmeneen. Ajattele positiivisesti. Hillitse itsesi. Tätä samaa mantraa hoen mielessäni joka päivä ja monta kertaa. Niinkin rakkaita kuin nuo lapset ovat, saavat ne välillä hiiltymään oikein kunnolla. Tällä hetkellä tuntuu, että eläisimme lasten iän puolesta haasteellisinta aikaa. Tiedä sitten mitä tulevaisuudessa, mutta välillä arki tuntuu olevan yhtä hullunmyllyä näiden naperoiden kanssa.

Nuka on 5-vuotias. Toisinaan hän on oikein reipas ja ihan tottelevainen, mutta joka päivä on sellaisia tilanteita, että häneltä menee kiellot, käskyt, pyynnöt ja toiveet aivan ohi. Okei, varmasti ihan normaalia, mutta oma pinna on usein tämän takia todella kireänä, eikä oikein ole enää malttia edes neuvotella. Joskus se kunnon karjaisu tuntuu olevan ainut mikä tehoaa.

Pojat menevät päiväkotiin vasta kello 11, joten kovinkaan aikaisia aamuja meillä ei onneksi ole. Herätyskelloa ei tarvitse käyttää (ellei ole aamupalaveria tms.), vaan lapset heräävät automaattisesti ja siinä samalla herättävät myös meidät. Vaikka aamuisin onkin ihan hyvin aikaa aamutoimiin, silti melkein joka kerta tulee kiire, tai ainakin jonkin sortin stressi lähtemisestä. Tämä viisivuotias kun on järjettömän hankala pukemisen kanssa. Hän on supertarkka siitä mitkä vaatteet laitetaan päälle ja varsinkin siitä miltä ne tuntuu päällä. Tunnistan asiassa itseni, lapsena myös inhosin pukemista, ja varsinkin kaikki puristava ja kiristävä ahdisti – kuten edelleen.

Eli tavallaan tämän pukemisasian ymmärrän, mutta siinä kohtaa kun vaatteet on jo kertaalleen, kahdesti tai kolmesti puettu päälle ja ne riisutaan juuri ennen lähtöä pois sekä tietysti itkupotkuraivarit otetaan siihen samaan syssyyn, niin kyllä, omat hermot on todella koetuksella. Sama show melkein joka aamu. Vaikka aikaa varaisi tuohon sessioon reilusti, aina se on yhtä vaikeaa ja kiire meinaa tulla.

Kun molemmat lapset on saatu ajoissa päiväkotiin, tulee todella onnistunut olo, että taas on yksi aamu selvitty, vaikkei välttämättä niin sutjakkaasti, mutta kuitenkin. Aamut tuntuvat toisinaan siltä, kuin olisi rankemman jumpan vetänyt alle, kurakauden kerrospukeutuminen on varmasti iso syy tähän. Olen aina ihan hiestä märkänä aamusetin jälkeen, jos minä vien pojat päiväkotii :D Viime aikoina on mies hoitanut naperot päiväkotiin ja minä puolestaan haen ne, illat ollaan sitten poikien kanssa keskenään.

Nilo on 1,5-vuotias. Vaikka veljekset ovatkin luonteeltaan ja käytökseltään melko samanlaisia, niin ainakin yhden selkeän eron huomaan heissä. Nilo on tekemässä ihan kokoajan jotain tihutöitä! Piirtää lattiaan, tunkee vessanpönttöön tavaraa, kääntää pesuohjelmat kesken kaiken pois päältä (ei edes lapsilukot toimi hänelle), kiipeää ihan joka paikkaan, levittää pyykit ympäri taloa, laittaa suuhun pieniä esineitä, levittää kukkamullat, kaivaa roskiksia, ottaa tavarat kaapeista ja siirtää ne semmosiin jemmoihin, että ne löytyy vasta viikkojen tai kuukausien päästä. Tässä nyt vain muutama mainitakseni.

Olen joutunut myymään kaikki viherkasvit yhtä lukuunottamatta pois, koska Nilo oli jatkuvasti niissä kiinni. Osa kukista on ilmeisesti myrkyllisiä, joten en vaan enää uskaltanut pitää niitä missään. Ihan sama onko ne kuinka korkealle laitettu, kun hän keksii keinot kiivetä ylös. Ihan mahdoton sälli!

Nukan kanssa ei aikoinaan ollut mitään vastaavaa, sai olla kukat, taulut ja muut tavarat ihan rauhassa. Ja Nukahan ei koskaan heittänyt astioita ruokaillessa lattialle, mutta Nilo kyllä viskasee ruokia myöten kaiken lattialle. Ei mitään toivoa, että hänelle uskaltaisi jättää käsiin mitään särkyvää.

Sitä mukaan kun siivoan ja järjestelen, perässä tulee tuo pieni täystuho takana. On pidettävä usein huoneiden ovia kiinni, jotta voi jollain tavoin pitää naperoa silmällä. Koskaan ei voi tietää mitä hän keksii. Eniten jännittää hänen itsensä puolesta, ettei vaan vahingoita itseään. Onneksi ei ole naarmuja ja kuhmuja kummempaa käynyt, mutta usein sydän pompsahtaa paikoiltaan, kun saa säikähtää.

Kai sitä jokaisessa ikävaiheessa jonkunlaisia haasteita on ja varmasti jokaikisessä lapsiperheessä, se tieto helpottaa. Kyllähän tähän kuvioon kuuluu haasteiden lisäksi paljon sitä hyvää. Meillä on lasten kanssa usein tosi hauskaa ja antoisaa, varsinkin silloin kun hommat rullaa; leikitään, tehdään ja touhutaan yhdessä sulassa sovussa ja nätisti. Silloin tulee kieltämättä aika onnellinen fiilis. Joskus jopa se kiukkusirkus menee, kun vaan itse ottaa tilanteet lungisti ja huumorilla. Sitäpä tämä arki täällä, hullunmyllyä ja hallittua kaaosta. Täyttä elämää.