Kunpa ajan voisi pysäyttää. Tämä vauva-aika menee aivan liian nopeasti ja pikkuinen kasvaa silmissä. Hän on nyt 6 viikon ikäinen ja monet vaatteet on jäänyt jo pieneksi. Yhyy. Tulee tosi haikea olo, että nytkö jo joutuu pakkaamaan vaatteita syrjään, vastahan hän syntyi! Nuka syntyi paljon pienempänä ja oli melko pitkään pienikokoinen, joten uuden tulokkaan kasvuvauhti tuntuu hurjalta. Onhan se tietysti hyvä homma, että maito maistuu eikä tarvitse herätellä jatkuvasti syömään ja murehtia vauvan alipainoisuutta, mutta ihan yllätyin siitä miten erilailla tämän toisen kanssa menee.

Minulle tuli heti Nukan syntymän jälkeen tosi kova vauvakuume. Olin nippanappa päässyt sairaalasta kotiin, kun olisin voinut synnyttää vaan lisää vauvoja. Siis ympäröidä itseni vauvoilla. Halusin tehdä monta Nukaa vaikka samantien. Mietin jo ennakkoon, miten mahtaa tällä kertaa käydä, iskeekö omasta vauvasta vauvakuume.

No kyllä iski, sellainen pahemman luokan kuume! Tämä toinen raskaus oli ihan erilainen kuin ensimmäinen. Alusta loppuun saakka oli sellainen kestokrapula, mutta todella paljon pahempi. Oireita oli kymmeniä ja niitä tuntui tulevan koko ajan lisää, missään kohtaa ei oikeastaan helpottanut, ei alussa, ei puolessa välissä, eikä lopussa. Ja synnytyskin oli äärettömän kivulias. Mutta ihan sama, haluan lisää vauvoja vaikka samantien! Voisin kitua koko raskausajan vaikka heti uudelleen ja mennä synnyttämään tältä seisomalta, jos vaan saisin näitä pieniä ihmeitä lisää.

Synnytys on siitä jännä juttu, että se voi olla kaikkein kivuliain kokemus ja samalla kaikkein hienoin kokemus. Minulle se oli juuri niitä, mutta ennenkaikkea voimaannuttava kokemus. Sanoin miehelle monta kertaa heti synnytyksen jälkeen, että haluaisin tehdä tuon äskeisen uudelleen. Siis juurihan olin hakannut päätä seinään pari päivää ja huutanut perkelettä kurkku suorana. Itkenyt kivusta ja ollut lähes varma, etten selviä. Kyllä, tekisin saman uudelleen vaikka samantien. Kait se mies hieman hulluna pitää ja varmasti moni muukin, mutta luulenpa, että ehkä joku toinen äiti ymmärtää. Oman lapsen saaminen on vaan niin iso juttu. Edelleen saatan havahtua ja ihmetellä sitä, voiko nuo kaksi tyyppiä olla todella meidän.

Mies taitaa olla silti sitä mieltä, että kaksi lasta riittää. Kun sanoin eilen miehelle, että säästänkö pieneksi jääneet vauvan vaatteet, oli hänen ilmeensä aika kauhistuneen oloinen ja hieman vaikeroiden sai sanottua, että laita vaan kiertoon… Annoin takaisin kysyvän ilmeen, että ihanko tosi, eikö muka tehdä lisää vauvoja, niin heti paikkasi tokaisemalla, jos iltatähti tulee, niin sittenhän niitä vaatteita ja tarvikkeita voi ostaa. Niin voi, mutta en minä voi heittää vielä mitään pois. Juurihan niitä vasta hankin. No joo, aika näyttää. Alkaa tuota ikääkin olemaan, eikä niitä lapsia noin vain tehdä, joten nähtäväksi jää miten tulevaisuudessa käy ja muuttuuko oma mieli matkalla. Tämä kun saattaa olla vain jotain raskauden jälkeistä hormoonijorinaa vauvakuplan uumenissa.

Nuka ei ole ollut enää yhtään mustasukkainen pikkuveljestä, käytös on oikeastaan ihan päinvastainen. Hän on niin tohkeissaan vauvasta ja tosi paljon halailee ja pussailee sitä. Ymmärtää, että minun täytyy hoitaa vauvaa ja silloin hänen pitää odottaa. Usein kun vauva itkee, hän rientää etsimään tuttia ja rauhoittelee veljeään. Nukasta on tullut muutenkin hyvin oma-aloitteinen: käy suihkussa, pesee hampaat, pukee päälle ja tekee eväät (ainakin osan) ihan itse. Toki hän täyttää pian 4 vuotta, joka on tietty steppi lapsen kehittymisessä, mutta vauvalla oli selkeästi positiivinen vaikutus, hänestä tuli nyt niin iso poika, onhan hän isoveli.

Kuten aiemmin kerroin, paikat repesi synnytyksessä ja paranemiseen on mennyt monta viikkoa. Istuminen sekä kävely on sattunut todella paljon ja ihan perusaskareet on olleet hieman haasteellisia. Arvelin aiemmin, että minulla olisi kohtutulehdus, kun sen mukaisia oireita välillä oli. Kun kivut eivät millään helpottaneet viikkojen jälkeen, lähdin Jorviin tutkimuksiin. Kohtu oli onneksi kunnossa, mutta repeytymä oli tulehtunut. Onneksi syy kipuihin selvisi ja sain kaksi antibioottikuuria. Ai että, lähes vuoden jälkeen oli viimein tiedossa helpotusta! Ensin 9 kuukauden raskaus, siinä välissä synnystys, sitten jälkikivut sekä imetysaika, jossa kroppa on myös kovilla. Aika hurja matka. Mutta sen voin kertoa, että on muuten jokaisen kivuliaan ja tuskaisen päivän arvoinen. Tuommonen pieni nyytti on ihan paras palkinto – ja paljon enemmän.