Kahdeksan kuukautta sitten tuli meidän elämässä pohja vastaan. Olin tosin jonkin aikaa jo kerinnyt luulla, että olimme olleet siellä pohjalla, kunnes tipahdettiin vielä syvemmälle. Olimme menettäneet kodin, asuneet pari kuukautta evakossa ja tuona kyseisenä päivänä, viikko ennen joulua selvisi, että menetimme myös kaikki meidän tavarat. Ostamamme homeinen talo oli tehnyt lyhyessä ajassa paljon tuhoa ja siinä me sitten oltiin tyhjässä asunnossa ilman sohvaa, ilman sänkyä, ilman leluja, ilman mitään henkilökohtaista tavaraa muutamia vaatteita lukuunottamatta. Se hetki oli epätodellinen, ihan painajainen, mutta niin totta.

Ei mennyt montaa tuntia, kun oven takana oli kolme ihanaa henkilöä tuomassa meille selviytymistarvikkeita. Oli melkein keskiyö ja he olivat käyneet keräämässä meille monenlaista tavaraa, jotta selviäisimme ainakin tuon viikonlopun yli. Ette arvaakaan, miten hyvältä se tuntui. Tarvitsimme silloin apua ja sitä myös saimme.

Saimme tämän asunnon tutuiltamme silloin vuokralle. Olemme asuneet tässä nyt kahdeksan kuukautta ja ihan kohta muutamme pois. Asunto on ollut meille todellinen pelastus, joten hieman on haikea olo. Näiden kuukausien aikana olemme rakentaneet elämäämme uuteen alkuun. Olemme selvittäneet monia kymmeniä asioita, maksaneet tuhansien eurojen kuluja, heittäneet valtavat määrät muistoja kaatopaikalle, hankkineet hiljalleen uusia kalusteita, tavaroita ja vaatteita sekä etsineet uutta omaa pysyvämpää kotia. Koko prosessi viime syksystä lähtien on ollut raskas ja välillä sitä pysähtyy miettimään, mitä oikein tapahtuikaan. Mutta vain hetkeksi, koska on parempi keskittyä tähän hetkeen ja tulevaan, jättää hyvästit kaikelle ikävälle tapahtuneelle.

Jossain kohtaa alkoi vaikuttamaan siltä, että meidän parisuhde ja perhe hajoaa kaiken stressin keskellä. Tällaisissa tilanteissa ei ole ollenkaan tavatonta, että parisuhde saattaa kariutua. Kun kaikki kaatuu päälle, voi olla tosi vaikea nähdä sydämenkuvia edessään. Sitä vaan purkaa pahaa oloa, stressiä ja turhautuneisuutta toiseen, vaikka siinä kohtaa pitäisi toimia toisen tukena, turvana ja tiimiläisenä.

Jouluaattona, viikko tuon illan jälkeen, mies teki jotain odottamatonta. Hän kosi. Se tuli todella puskista. En kuvitellutkaan kosintaa tapahtuvan, varsinkaan, kun olimme juuri pohtineet asumuseroa. Täysi yllätys ja täydelliseen saumaan. Tiesimme molemmat, että kurja tilanteemme oli viemässä meitä erilleen, ei meidän tunteet. Meillä oli nyt alla turvallinen uusi asunto, jossa saimme asua tarvittavan ajan. Se oli uuden alku.

Muutama viikko joulusta heti vuoden alussa tapahtui toinen ihana yllätys, kun pieni suuri ihmeemme sai alkunsa. Vaikka se ottikin aikaa kaikkinensa vuosia, tuntuu, että tuo oli täysin oikea hetki sille. Mielellään sitä olisi raskausajan viettänyt ilman stressiä ja painetta, joita on riittänyt asuntohuolien kanssa, mutta ehkä se kuului juuri näin mennä. Pieni tyyppi vatsassa muistuttaa päivittäin, mikä onkaan oikeasti tärkeää ja sitä tekee myös rakas kolmevuotias pellavapää.

Tämä asunto jättää meille monta hyvää muistoa. Ollaan saatu kerättyä voimia ja hoidettua monia asioita, nyt matka sitten jatkuu. Uusi koti odottaa meitä ja siinä ohessa tulee monta muutakin uutta asiaa. On vielä muutamia haasteita talon kanssa taitettavana, mutta toivon todella, että kaikki menee  loppujen lopuksi hyvin. En nyt sen enempää availe asiaa, mutta näköjään meitä vielä hieman koetellaan. Mikään ei todellakaan tule helpolla, ei koti, ei lapset, ei työ, ei parisuhde. Sitä osaa arvostaa asioita ihan eritavalla, kun mikään ei ole tullut helpolla. Eipä pidä asioita itsestäänselvyytenä. Olis riittänyt vähän pienempikin muistutus, mutta jostain syystä tämä kaikki osui nyt meille. On mahtavaa huomata, miten kaikesta ollaan selvitty ja paljon myös opittu. Kun katsomme toisiamme ja mietimme tapahtunutta, hymähdämme ja hymyilemme päälle. Olemme edelleen tässä, toistemme kanssa ja toistemme tukena. Paljon se on ottanut, mutta vielä enemmän antanut.

Eiliset Turun tapahtumat ovat järkyttäneet varmaan meistä jokaista. Mies oli lähtenyt muutama tunti aikaisemmin Turkuun työmatkalle ja kun uutinen torin tapahtumista osui eteeni, saattoi sillä hetkellä jäädä pari sydämenlyöntiä välistä. Tietysti pelkäsin pahinta, koska tilanne oli keskustassa vielä päällä. Pidätin hengitystä ja toivoin, että mies vastaa puhelimeen. Hän onneks vastasi, mutta oli vielä onnellisen tietämätön mitä oli juuri tapahtunut. Pyysin, että välttäisi Turun keskustaa ja jakaisi tietoa nopeasti muillekkin eteenpäin. Turussa asuu paljon sukulaisia, ystäviä ja tuttuja, ja siellä tulee tietysti paljon käytyä, joten tuli kyllä lähelle.

Elämä osaa olla todella arvaamaton. Ei näitä tapahtumia voi millään käsittää. Tietysti nämä asiat pelottaa ja järkyttää. Jatkuvasti saa lukea uutisista uusista tragedioista. Ihan pimee maailma. Kun ei tarpeeksi olisi jo surua ja huolta. On ollut todella ihanaa ja koskettavaa huomata, miten ihmiset ovat yrittäneet pelastaa toinen toisiaan ja tarjoavat monenlaista apua. Se tässä on hienointa. Kiitos teille, jotka välitätte ja laitatte itsenne täysillä likoon, jopa oman henkenne uhalla. Pienikin apu voi olla todella merkittävää ja tarpeellista, sen olemme saaneet kokea. Pidetään toisistamme huolta jatkossakin ♥