Blogissa on ollut viime aikoina melko hiljaista, mutta muutenhan elämässä onkin tapahtunut paljon kaikenlaista. Tänään kesken lounaan, aivan yhtäkkiä purskahdin itkuun. Takana oli työntäyteinen aamupäivä, johon kuului nettisivuprojektin viimeistelyt, Teams-palaveri uuden projektin aloituksesta sekä puhelinpalaveri yhteistyökumppanin kanssa. Tulevan vuoden ensimmäiset kuukaudet ovat alkaneet täyttyä hyvää tahtia kalenterissa; on kuvauksia, suunnitteluprojekteja, haastatteluja, blogiyhteistöitä sekä mielenkiintoinen kick off -tapahtuma.

Jännitys, innostus ja kiitollisuus tuntuivat koko kropassa, fyysisesti. Tuli vain niin huojentunut ja onnellinen olo tästä kaikesta. Tuntuu, kuin olisin saavuttanut jotain sellaista, mitä olen pidemmän aikaa tavoitellutkin.
Olen niin kiitollinen siitä, että minulla on ollut tänä vuonna reilusti töitä ja ensi vuosikin näyttää lupaavalta. Olen kirjoittanut tarjouksia ennätysmäärän, mutta myös laskuttanut ennätysmäärän. Tavoitteena on laittaa vielä isompi vaihde jalkaan, olkoon tämä vasta lämmittelyä.
Minulla on kerrankin kunnolla omaa aikaa, kun lapset ovat joka toinen viikko isällään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että painan pelkkää duunia tuona aikana, ehei, vaan olen ihan huolella ottanut vapaa-aikaa ja tehnyt monenlaisia mieleisiä asioita. Tuntuu, että kaikelle on nykyään paljon enemmän aikaa. Ja silloin, kun lapset ovat minun luona, annan aikaani heille.

Olimme juuri viime viikolla lasten kanssa Levillä. Lensimme sinne kolmestaan, mutta paikan päällä oli myös siskoni perheineen sekä minun vanhemmat. Juhlimme isäni 70-vuotissyntymäpäiviä. Lapset olivat reissusta aivan tohkeissaan. Molemmat pojat ovat olleet lentokoneessa aiemminkin, mutta olivat tuolloin niin nuoria, etteivät muista siitä mitään. Tämä lentomatka – kuten koko reissu – tuskin koskaan unohtuu.
Kuten arvata saattaa, Levillä oli mielettömän kauniit lumiset maisemat. Se tuntui ihan epätodelliselta, onhan kunnon valkoisen lumipeitteen näkemisestä jo tovi, kun viime talvena ei lunta ollut nimeksikään. Lapset hyppivät monta tuntia lumihangessa meidän mökin pihalla. He olivat niin innoissaan lumesta, ettei siihen mitään muuta erikoista edes tarvittu. Isot lumikasat tuntuivat riittävän.
Lapset pääsivät serkkupoikien kanssa kiertämään Tonttulan Elämyskylään, jonka siskoni oli heille järjestänyt. Kuulemma näkemistä ja kokemista riitti piparinpaistosta poroihin. Itse vuokrasin sukset ja kävin pari kertaa hiihtämässä mahtavilla laduilla. Vaikka jalkoihin sattui – mahdollisesti liian isojen monojen takia – nautin hiihtämisestä ihan älyttömästi. Jos tänne etelään ei lunta sada, on ihan pakko päästä uudelleen Lappiin. Se lumi, pakkaskeli, maisemat, hiihtoladut ja tunnelma. Rakastan.

Ennen Levin reissua kävin Turussa ystäväni Pian tupareissa. Herranjumala miten kaunis koti, ihan täydellinen! Kaikkialla oli niin kaunista, tyylikästä, laadukasta ja viimeisteltyä. Ja itse tuparithan olivat ihan superhauskat! Upea miljöö, hyvää musiikkia, herkulliset tarjoilut, uusia tuttavuuksia ja ihana tunnelma. Odotin näitä tupareita tosi paljon ja onneksi pääsin mukaan, nimittäin useampi kutsuttu joutui valitettavasti perumaan tulonsa.
Jäin Pialle yökylään, joten sai ottaa huolettomasti kuplivaa. Aamu alkoi lempeän kiireettömästi cappuccinoa siemaillen ja rupatellen niitä näitä, samalla ihaillen Pian kädenjälkeä. Hänellä on kyllä pettämätön tyylitaju.

Muistan, kun ajelin Turusta kotiin, miten hyvältä elämä tuntui. Tuo sama tunne on jatkunut jo pidempään. Sellainen jännä kutkuttava fiilis koko ajan. Aivan kuin juhlat olisivat juuri alkamassa, tai aivan kuin olisin juhlissa – parhaillaan. Tekee mieli vaan tanssia ja laulaa. Ja sitä olen tehnytkin, paljon.

Sitä kai tänään itkin. Onnellisuutta. Ja kiitollisuutta. Olen niin kiitollinen asiakkaille, perheelle, ystäville ja uusille tuttavuuksille. Ja tiiättekö, olen ensisijaisesti kiitollinen itselleni. Että olen jaksanut, tarponut, taistellut. Tehnyt paljon töitä tämän kaiken eteen. Joten nyt voi, saa ja pitääkin nauttia, tai vaikka juhlia. Kippis elämä!