Piti tulla tänne blogiin purkamaan vähän ajatuksia. Meneillään on paljon kaikkea, enkä oikein saa jäsenneltyä mielessä pyöriviä asioita. Ehkä kirjoittaminen auttaa siihen, onhan tämä blogi toiminut aina tietynlaisena terapiapaikkana. Täällä sitä uskaltaa sanoa paljon enemmän ääneen, kuin muissa kanavissa kuten Instagramissa, joka on julkisempi tila. Siellä koen tietynlaista varovaisuutta, mitä sanon ääneen. En pelkää kommentteja, mutta ehkä jollain tavalla pelkään sitä, että paljastan siellä liikaa ja kuka tahansa voi sen nähdä.

Blogin koen eri tavalla. Tämä tuntuu turvalliselta paikalta. Voin sanoa ajatukset ja asiat täällä paljon vapautuneemmin. Aivan kuin pötköttelisin pehmeällä sohvalla viltin alla, ympärillä seinät, jotka suojaavat katseilta, korvilta ja ääniltä. Voin sanoa mitä haluan ja sillä temmolla mikä itselle tuntuu parhaimmalta. Voin antaa tunteiden näkyä sellaisenaan, raakana ja haavoittuvaisena, täysin omana itsenäni. Voin olla iloinen, surullinen, onnellinen, vihainen tai pettynyt. Voin sanoa ääneen sellaisiakin ajatuksia, jotka yllättävät välillä itsenikin.

Joten, istunto alkakoon.

Marraskuu oli todella erikoinen kuukausi. Oikeastaan kaikki alkoi jo lokakuussa, jolloin tapahtui merkittäviä ja odotettuja käänteitä. Kun sain tietää, että minulle on luovutettu tontti rakentamista varten, en voinut kuvitellakaan mitä muuta siitä seuraisi. Nyt vähän jännittää sanoa näitä asioita ääneen, mutta ehkä tämä terapiaistunto auttaa itseäni omien ajatusteni kanssa. Ne kun ovat olleet viime aikoina todella hurjassa myllyssä ja edelleen ovat.

En ole miettinyt rakentamiseen liittyviä asioita hetkeen juuri yhtään. Ei ole pystynyt. Enkä ole miettinyt muitakaan melko olennaisia arjen asioita, koska keskittymiskyky on ollut täysin kadoksissa.

Tässä on nimittäin käynyt niin, että olen tavannut erään henkilön, jonka takia minulla on mennyt pasmat aivan sekaisin. Jostain syystä tämän kertominen ääneen on hieman vaikeaa. Ehkä sen takia, koska kaikki on niin alussa, eikä voi tietää mitä tuleman pitää. Tosin, en edes halua miettiä muuta, kuin vain tätä hetkeä ja olla siinä täysin läsnä.

Jokunen tovi sitten ilmoitin, että kaikki deittiäpit on omalta osalta hyllytetty enkä enää treffaile. Vielä viime kesänä annoin yhden mahdollisuuden – lähinnä itselleni, mutta päätin, että jos se ei ota tuulta purjeisiin, annan olla ja keskityn täysillä itseeni ja omiin unelmiini.

Tuosta hetkestä lähtien mielen valtasi todella vapautunut ja onnellinen olo. Jopa lapset huomasivat muutoksen. Vanhempi lapsi kysyikin, mikä minulla on, kun en enää tiuski, vaan olen iloinen ja lempeä. Tokaisin olevani onnellinen. Jostain syvältä se selkeästi kumpusi. Ihmettelin asiaa itsekin, mutta nautin tuosta kepeästä olotilasta, jonka olin saavuttanut. En enää haikaillut parisuhteen tai minkään muunkaan suhteen perään. Kaikki ajatukset kirkastuvat. Tiesin täysin, mitä tulen tekemään seuraavaksi. Minulla on unelmia ja nyt aion mennä niitä kohti. Tein suunnitelmat ja aloin toimimaan.

Tuossa kohtaa ei ollut edes tietoa tontista, vaikka olinkin varma, että joku päivä se tontti vielä minulle tulee. Tontti oli tietysti todella mahtava ja jopa hieman epätodellinen yllätys, josta innoissani jaoin postauksen pariinkin eri kanavaan.

Sain muutamia yhteydenottoja niin arkkitehdeiltä, työnjohtajilta, maanrakennusyrityksiltä kuin sisustusalan toimijoilta, jotka tarjosivat omia palveluitaan rakentamiseen liittyen. Sain myös viestiä eräältä urakoitsijalta, joka kertoi olevansa kiinnostunut rakentamaan minun taloni. Sinänsä oli sattumaa, että hän rakentaa taloja juuri siitä materiaalista, jollaista olin itsekin ajatellut. Vakuutuin hänen ammattitaidosta ja näkemyksistä, joten halusin jatkaa keskusteluja tulevan rakennusprojektin tiimoilta.

Päätimme pitää palaverin ja katsoa, miten ajatukset projektista osuisi yksiin. Kiire ei sinänsä ollut, mutta mikäs siinä, jos hyvissä ajoin käy suunnitelmia yhdessä läpi, olihan minulla jo vahva visio siitä mitä haluan.

Pidimme palaverin ja kävimme tontillakin pyörähtämässä. Juttelimme paljon kaikesta, jopa niin paljon, että itse pääaihe, rakennusprojekti, meinasi välillä unohtua. Ajattelin palaverin kestävän pari tuntia, mutta lopulta se kestikin 11 tuntia. Aika oli mennyt aivan hujauksessa.

En meinannut saada sinä yönä unta ollenkaan. Hymyilytti vaan. Kävin läpi keskusteluitamme, nauroin niitä ääneen. Olisin niin kovasti halunnut vielä jatkaa juttelua, vaikka läpi yön. Tajusin, että olen aivan totaalisen ihastunut. En ikinä olisi voinut kuvitella, että minulla heräisi tällaisia tunteita toista kohtaan. Oikeastaan se tapahtui jo sillä hetkellä, kun hän astui ovesta sisään.

Jatkoimme viestittelyä seuraavina päivinä. Oli hauska huomata, miten juttua vaan tulee aiheesta kuin aiheesta, ja miten samanlainen huumorintaju meillä on. Vaikka keskustelu pysyi koko ajan hyvin asiallisena, siinä oli selkeästi molemminpuolista kemiaa.

Seuraavana lauantaina kerroin hänelle illastani, kun minun oli tarkoitus korjata tulostin ja jynssätä kylpyhuone puhtaaksi, mutta myönsin, että todellisuudessa olisin halunnut ottaa hänen kanssaan viiniä. Hän sanoi, että kuulostaa kivalle, koska hän oli juuri sanomassa minulle yhtä asiaa. Kuulemma minun kanssa oli älyttömän mukava olla, ja että pitkästä aikaa on joku ihminen, jonka kanssa on aidosti mahtavaa jutella ja jonka ajatuksia hän haluaa kuulla.

Olin aivan varma, että seuraavaksi tulee se mutta. Sydän jätti varmaan pari lyöntiä välistä, kun odotin vastausta, onko hän tulossa. Vastaus kesti tuskallisen pitkään. Kerkesin ajatella jo kaikki pahimmat skenaariot läpi, ja olin lähes varma, että tämäkin juttu loppuu ennen kuin se edes alkaa. Enhän edes tiennyt mikä on hänen parisuhdestatus tai muu elämäntilanne. Emme olleet tällaisista asioista puhuneet vielä ollenkaan.

Hengitin syvään ja kysyin suoraan, onko tässä jokin mutta.

Sain viimein vastauksen: Ei. Hän tulisi mielellään juomaan viiniä ja juttelemaan. Kuulemma vesikin käy, tai tulostimen asennus tai vaikka kylppärin jynssäys. Mikä helpotus. Tilanne oli siis se, että molempia selkeästi kiinnostaa ja voimme vapaasti nähdä toisiamme.

Niinpä sitten näimme. Juttelimme ihan koko yön. Ja siitä seuraavat yöt. Ja seuraavat päivät. Okei, aina ei pelkästään olla juteltu, jos tiedätte mitä tarkoitan, mutta juttelemme ihan kaikesta ja todella paljon. Ongelmaksi on muodostunut se, ettemme malta nukkua yhtään. Nukkuminen on jäänyt todella vähiin, ei väliä ollaanko yhdessä tai viestitelläänkö, aina sama homma. Aika menee jatkuvasti aivan hujauksessa.

Hassua, miten sitä haluaa olla toisessa kiinni kuin iilimato. Pystyn olemaan hänen seurassaan täysin oma itseni. On todella vapauttava tunne heittäytyä täysin tilanteen vietäväksi. Uskallan sanoa juuri ne asiat jotka on mielessä, ilman pelkoa, että toinen tuomitsee millään tavoin. Voin myös olla täysin spontaani joka ikisessä hetkessä. En ole koskaan ollut näin auki toiselle, kaikki suojamuurit laskettuna.

Meidän välinen kemia on ihan käsittämätön. Miten voi haluta toista ihan kokoajan. Hullua. Ja minä kun luulin, että olen jo kaiken kokenut. Noup. Tämä on next level, ihan jokaisella tasolla. Ja joka kerta löytyy uusia tasoja meidän välillä. Ei voi ymmärtää.

Juttelemme todella avoimesti kaikesta. Vaikeistakin asioista. Menemme syvään päätyyn, mutta voimme vaihtaa kepeisiin aiheisiin hetkessä. On jännä, miten toisen kanssa voi saada tällaisen yhteyden, fyysisesti ja henkisesti. Ensimmäiset viikot jännitin kokoajan. Nyt tunne on tasaantunut, mutta silti tietynlainen jännitys on koko ajan läsnä. Se on kiva tunne.

Sitä en tiedä mihin tämä juttu johtaa. En pysty ajattelemaan yhtään pidemmälle, enkä oikeastaan edes halua. Elän vain tässä hetkessä ja annan tunteiden viedä.

Joten jos olen vähän ulapalla muusta elämästä tällä hetkellä, niin tässä syy. Koko pakka on mennyt sekaisin, unirytmit on mennyt sekaisin, kroppa on mennyt sekaisin ja mieli se vasta sekaisin onkin. Olen tässä kuplassa mielelläni, mutta tietysti muu elämä alkaa hieman kärsiä. Yritämme laittaa rajoja, joiden pitäminen on lähes mahdotonta. En pysty kieltäytymään mistään. Olen aivan vietävissä.

Sydän on nyt tosi auki. Uskallan ja haluan pitää sen auki, koska tiedän, että toinen on siinä ottamassa koppia, eikä ole lähdössä mihinkään. Tosi kiva ja turvallinen tunne. Ja se, että on ikävä toista, voi tuntua näin voimakkaasti. Uutta minulle.

Että onhan tässä hieman käsittelemistä ja jäsenneltävää pienessä mielessä. Välillä ajatukset sinkoilevat levottomasti edes takaisin, enkä saa niistä aina tolkkua, saati että toinen saisi. Mutta nämäkin voin sanoa ääneen. Ei aina tarvitse olla vastauksia heti.

Uutta palaveria odotellessa. Se nimittäin nyt vähän jäi.